27. tammikuuta 2013

Myrskystä uuteen päivään

Päätin vihdoin ja viimein hieman repäistä laajentamalla teatterispektriäni astetta käsitteellisempään suuntaan. Esitykseksi valikoitui Liisa Mustosen Helvetin Perhe ja valintani olikin vallan mainio, sillä poistuin salista Hakaniemen yöhön tyytyväisenä ja pohdinkin, että mitä sitä seuraavaksi voisi mennä katsomaan. Tajusin kuitenkin samalla, että juuri äsken kokemani oli jotain sellaista, mistä en ole aikaisemmin kirjoittanut blogiini ja siten olin hieman epävarma, että osaanko minä edes arvostella Helvetin Perheen järkevällä ja sujuvalla otteella. Aion nyt kuitenkin yrittää, sillä esitys pyörii useammankin päivän jälkeen edelleen mielessäni ja viime öinä on tuntunut, kuin olisin itsekin uneksinut läpi menneisyyden epäkohtiani ja jonkinasteisia traumojanikin. Jotain merkityksellistä siis taisi tapahtua KokoTeatterin näyttämösalin pimeydessä...

Helvetin Perhe

Käsikirjoitus ja ohjaus: Liisa Mustonen
Valosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Esitysajot: Mikko Orpana
Lavastus: Tiiti Hynninen ja Liisa Mustonen
Tuottaja: Jonna Hurskainen
Tuotantoassistentti: Aino-Marja Miettinen

Osissa:

Kerttu: Elina Hietala
Eero: Tommi Eronen
Harri: Teijo Eloranta
Paula: Tarja Heinula

---

Helvetin Perhe on kertomus kahden sisaruksen Kertun (Elina Hietala) ja Eeron (Tommi Eronen) sekä heidän puolisoidensa Harrin (Teijo Eloranta) ja Paulan (Tarja Heinula) mökkireissusta, joka pitkittyy vuosisadan myrskyn riehuessa ulkona. Epäfunktionaalisesti toimiva ryhmä on alkumetreistä lähtien kiinni toistensa kurkuissa ja vahvoja tunteita lentelee suuntaan jos toiseen sellaisella voimakkuudella, että hyvä kun seinät edes pysyvät pystyssä. Viha ja turhautuminen tuodaan siis näkyville sellaisena, kuin mitä se päämme sisällä on ilman normaalia itsehillinnän aiheuttamaa laantumista. Minä koin esityksen nimenomaan ennen kaikkea tuntemuksien kautta ja keskityin aika lailla sen valo- ja äänimaailmasta nauttimiseen. Paljon informaatiota oli piilotettuna tekstiin ja luulen, että kaiken ymmärtämiseen vaadittaisiin uusintakatselmus tai ehkä kenties astetta suurempi ymmärrys nykyteatteria kohtaan. Nautin kuitenkin kaikesta, vaikka sitten vasta-alkajan näkökulmasta.

Paula (Tarja Heinula), Eero (Tommi Eronen), Kerttu (Elina Hietala) ja Harri (Teijo Eloranta) // Helvetin Perhe (KokoTeatteri)

Helvetin Perheen näyttelijänelikon läsnäolo tuntui iholla teatterisalin jokaisessa nurkassa (myös välillä kirjaimellisesti vesipisaroiden kautta) ja olin aidosti hämmästynyt heidän työskentelynsä intensiivisyyden tasosta. Ehdotonta suosikkia en osaa sanoa, mutta toisaalta taas ryhmä oli hitsautunut niin hyvin yhteen, että yhden osasen puuttuminen olisi heti näkynyt. Kaikki tukivat toisiaan, vaikka kohtauksessa olisikin ollut menossa tulehtuneen parisuhdedraaman esilletuonti. Hahmona kuitenkin pystyin aika lailla samaistumaan Tommi Erosen esittämään Eeroon, jonka leikkimielisyys sekä ehkä hieman naiivitkin haaveet kirjailijan urasta olivat ristitulessa todellisuuden vaatimuksien kanssa. Sisälläni asuva kapinallinen heräsikin henkiin, kun taiteen säännöt rinnastettiin natsismiin määrittelemällä juurikin näitä "oikeita" periaatteita suuren johtajan elkein. Mehän itse olemme luoneet kulttuurimme ja sen teoriapohjan, ei mikään korkeampi voima, joten miksei niitä voisi luoda uudelleen?

Kuten jo aiemmin mainitsin, koin Helvetin Perheen ennen kaikkea visuaalis-äänellisenä matkana ja tajusinkin illan aikana, kuinka loppupeleissä yksinkertaisetkin efektit voivat synnyttää niin paljon erilaisia tuntemuksia. Kuinka pimeys yhdistettynä taustanauhaan tai näyttelijän ääneen tuudittaa sinut takaisin kaiken alkuun. Miten strobovalojen myrsky lietsoo sinua lähtemään matkalle kohti tuntematonta. Kuinka päällekkäisestä puheesta syntyy massaa ja jopa tietynlaista musiikkiakin. Miten kuiskaavat totuudet kipeistäkin aiheista nousevat pintaan, alastomina, mikrofonin avustuksella. Suuren suuri kiitos siis valosuunnittelija Tiiti Hynniselle ja äänisuunnittelija Tuomas Fräntille - työnne kosketti minua! Pidin myös kovasti esitystilasta, joka koostui kahden vastakkain sijoitetun katsomon välissä menneestä rampista sekä "perinteisestä" lavasta. Tapahtumat tapahtuivat lähellä ja oli myös mielenkiintoista seurata kanssakatsojieni reaktioita, mitä harvemmin pystyy tekemään niin, että oikeasti näkee toisen kasvonilmeet. Koskettaako jokin asia toista samalla tavalla kuin minua vai aiheuttaako se epäluulon häivähdyksen silmissä?

Kerttu (Elina Hietala) // Helvetin Perhe (KokoTeatteri) © Jukka Mykkänen
Päätin kokeilla jotain hieman epätavallista Helvetin Perheen suhteen ja tein muistiinpanoja jo näytöksen aikana, kun yleensä tuon esitysten synnyttämiä ajatuksia julki vasta arvosteluja kirjoittaessani. Nyt, kun katson muistikirjaani, niin tajuan, etten ole käyttänyt oikeastaan mitään ylös merkitsemistäni asioista tätä blogimerkintää muotoillessani. Ne tuntuvat jollain oudolla tavalla turhilta, vanhentuneilta, kuin ne kuuluisivat jo kauas menneisyyteen. Niin kai siinä vain käy, että kokemus teatterista syvenee ajan myötä, huomaamattakin, ja käsittelet näkemääsi uusista näkökulmista. Kyseisestä oivalluksesta tunnun löytävän myös Helvetin Perheen jujun. Kaikki alkaa myrskystä, joka pakottaa sinut käymään läpi kaiken, oman sisäisen helvettisi, ja juuri kun luulet, ettet tule oppimaan tästäkään mitään etkä tule ikimaailmassa löytämään avainta sielusi vankilaan, niin huomaatkin, että alitajuntasi on syöttänyt kaiken aikaa vihjeitä pelastuksesta ja antanut sinulle mahdollisuuden analysoida persoonaasi täysin uudenlaisella tavalla. Lopussa sinua odottaa lohduttava syleily ja leikki, joka synnyttää uuden päivän - kenties aurinkoisemman sellaisen.