9. lokakuuta 2013

Operation Fanfest 2013

Tervehdys hyvät naiset, herrat ja kaikki siltä väliltä!

Näin ensi alkuun olisi varmasti hyvä hieman pohjustaa tämän bloggaukseni aihetta eli minun, Joonaksen ja Miinan Operation Fanfest 2013-projektia. Kaikkihan siis alkoi eräänä heinäkuisena päivänä kauan, kauan sitten (no okei, viime kesänä)...

Tästä lähdimme liikkeelle. Huomatkaa random alien pusikossa.
Elimme Finnconin jälkeistä "post-con depression-aikaa" ja jostain mieleni syvyyksistä ilmaantui yksi ajatus voimakkaampana kuin muut satunnaiset "se olisi kyllä niiiin eeppistä"-ideani: Halusin kunnioittaa ultimaattista lempisarjaani, The X-Filesiä, pukeutumalla lokakuiseen Fanfest-tapahtumaan Dana Scullyksi. Tiesin kuitenkin, että moisen cosplayn toteutus vaatisi ehdottomasti rinnalleen kyseisen kulttiklassikon toisenkin agentin, Fox Mulderin, ja suureksi onnekseni minun ei tarvinnut kuin kerran mainita asiasta, niin olin jo onnistunut värväämään Joonaksen messiin! Aloimme heti innoissamme suunnitella asujamme ja taisimme raidata läpi about kaikki Helsingin UFFit muutaman hassun päivän aikana. Minun lopullinen vaatetukseni oli kasassa lähes samantien ja vaikka Joonaksen garderoobin kanssa jouduimmekin hieman säätämään, niin saimme silti cossimme valmiiksi hyvissä ajoin ennen Fanfestia. Olimme molemmat aiemminkin pukeutuneet erinäisiksi henkilöiksi erinäisissä tilaisuuksissa (mm. kultaisina Wicked-aikoina Joonas viihdytti pariin otteeseen Helsingin Kaupunginteatterin pääosin keski-ikäistä yleisöä pukeutumalla Glindaksi ja Elphabaksi), mutta tässä projektissa oli silti ihan omanlainen taikansa. Kun ensimmäistä kertaa puin päälleni valmiin Scully-asun, niin tunne oli aivan mieletön; koin olevani sisällä hahmossa ja kyseinen prosessi tapahtui lisäksi kuin luonnostaan. Ainoa juttu, missä sain oikeasti tehdä töitä, oli pienoisen silmäfobian selättäminen eli tuli hommattua piilolinssit ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen. 

Eräänä yönä Joonaksen kellarissa.
Eräänä yönä Joonaksen vintillä.
Mitenkö Miina sitten vuorostaan astui mukaan kuvioihin? No siinähän kävi niin, että pian edellä mainitsemani cosplay-idean lisäksi mielessäni alkoi kutkuttamaan eräs toinenkin haavekuva. Olin jo ehtinyt lähetellä kyseisestä toiveesta mailia Fanfestin ohjelmavastaavalle ja vastaukseksi olin saanut kysymyksen siitä, josko itse haluaisin olla se, joka toteuttaisi kyseisen toiveen. "No mutta enhän minä mitenkään voi", mietin pitkään itsekseni, kunnes eräänä ei-mitenkään-erityisenä päivänä kutkutus kasvoi liian suureksi ja päätin pistää päivitystä Naamakirjaan ongelmastani. Ei mennyt kuin hetki, kun Miina oli jättänyt innostuneen kommentin seinälleni, olinkin jo kirjoittamassa jälleen mailia Fanfestin suuntaan ja "lähetä"-merkkiä painettuani koin kauhunsekaisen tajuamisen siitä, että parin kuukauden sisällä tulisin kohtaamaan pelkoni minulle äärimmäisen rakkaan aiheen merkeissä:

Minä ja Miina pitäisimme ihan ihkaoikean The X-Files-luennon osana virallista ohjelmaa.

Pieni aikahyppäys ensimmäiseen Fanfest-päivään, jolloin ninjailin itseni kesken tapahtuman kirjastoon ja takaisin puolessa tunnissa.
Muistan joskus kouluaikoina vannoneeni, etten enää ikinä pitäisi esitelmiä ihmisten edessä. Joten kyllä, yksi suurimmista peloistani on koko ikäni ollut julkinen esiintyminen ja vielä tarkennettuna sen vaatima järkevä puheen tuottaminen (nimim. Jouduin kerran lukiossa puhumaan ehkä viidelle ihmiselle irlantilaisesta kansanmusiikista ja menin niin lukkoon, että tönötin keskellä luokkaa täysin hiljaa 10 minuutin ajan). Mutta sitten taas toisaalta, ääripäiden lapsi kun olen, jostain kohtalon oikusta nämä mainitsemani kammotukset ovat samalla salaa kiehtoneet minua. Ehkäpä nyt siis vihdoin koin, että olisi aika koettaa kepillä jäätä ja nähdä, onko ikä vihdoin tuonut mukanaan itsevarmuutta tähän ujoon tyttöön. Asiaa helpotti myös se, ettei minun tarvitsisi kohdata tätä haastetta yksin, vaan vierelläni olisi hyvä ystävä antamassa tukea. Tiesin lisäksi, että jos me emme pitäisi tätä luentoa, niin kukaan ei tulisi sitä pitämään. Halusin niin kipeästi kertoa uusillekin sukupolville Salaisten Kansioiden mahtavuudesta ja antaa vanhalle fanisukupolvelle mahdollisuuden muistella menneitä. Toki se olisi ihan eri asia, että leviäisikö sana tarpeeksi ja saapuisiko kukaan paikalle kuuntelemaan höpinöitämme, mutta päätin parhaani mukaan jättää sen tulevaisuuden tuulien näytettäväksi.

Kuukaudet kuluivat ja Fanfest lähestyi lähestymistään. "Kyllä meillä on vielä ihan hyvin aikaa saada luentomme valmiiksi", pohdin monena iltana, jolloin lähdemateriaalin keräämisen sijasta päädyin katsomaan How I Met Your Motheria Netflixistä; alustava runkohan oli kuitenkin jo kasassa ja tekstiäkin löytyi ihan kiitettävä määrä. Ensikertalaisen virhe, osa 1. Tapahtumaa edeltäneenä torstaina päätimme kuitenkin Miinan kanssa tehdä viimeisen rutistuksen ja suuntasin hänen luokseen yökylään tarkoituksena viimeistellä luentomme valmiiksi. Väsymyksen takia siirsimme nörtteilyn perjantaille ja siitä sitten alkoikin ehdottomasti kuluvan vuoteni stressaavimmat 3 päivää tajuttuamme, ettemme ehkä olleetkaan ihan niin pitkällä suunnitteluprosessissa kuin mitä olimme kuvitelleet. Painoimme sitten menemään 6 tuntia putkeen, kunnes meidän oli pakko lopettaa väpättävän ruudun edessä istuminen ja päästä ulos raittiiseen ilmaan. Myöhemmin illalla jatkoimme ahertamista kumpikin omilta kämpiltämme käsin ja puoli kahden aikaan aamuyöllä saimme lopulta tekstiversion valmiiksi. Power Point sai jäädä vielä hieman kesken, sillä tarvitsimme kipeästi unta: Fanfestinhan alkaminen koittaisi jo seuraavana päivänä. Olimme päättäneet siirtää cosplaymme (Miinakin päätti liittyä joukkoon mukaan!) sunnuntaille, luentopäivälle, joten vielä ei tarvitsisi pohtia papiljottien käyttömekanismia ja jännittää sitä, saanko piilolinssit silmiin muuallakin kuin optikolla käydessäni.

Let the fangirling begin! © Joonas Koivula
Aamulla ei-niin-yllättäen väsytti lyhyeksi jääneiden yöunien ansiosta, mutta olin silti heti herättyäni varsin innoissani pohtiessani, mitä kaikkea edessä oleva päivä toisikaan tullessaan! Saavuin tapahtumapaikkana toimineen Paasitornin eteen hieman ennen kymmentä ja pian spottasinkin Joonaksen seisoskelemasta ihmisjoukon jatkeena. Väkeä oli siis paikalla jo suhteellisen kiitettävä määrä, useat pukeutuneina mitä upeampiin cosplay-asuihin, ja ilmassa oli aistittavissa suuren urheilujuhlan alkusoiton tuntua. Pian pääsimmekin sisään ja haettuani ohjelmanpitäjän badgeni aloimme kiertelemään pitkin käytäviä sekä käymään läpi jokaisen mielenkiintoisen näköisen sopen. Alakerran myyntiosastolta spottasimmekin pian vanhan tuttumme, Iron Sky-kojun, ja vaihdoimme viimeisimmät kuulumiset ihanan pelikaverimme Minnan kanssa, joka on siis harjoittelijana Blind Spot Picturesilla. Pitkin päivää eksyimme kyseisen myyntipöydän ääreen heittämään äärimmäisen huonoa läppää ja jo niiden hetkien ansiosta voisin pitää lauantain Fanfestia onnistuneena. Oli sitä sitten kuitenkin muutakin herkkua tarjolla (ja ihan virallisiakin kuunatsimeininkejä)...

Joonas kuvaamassa materiaalia vlogiinsa.
Tunnelmia avajaisseremoniasta.
Pihlajakadun parhaat. Oli vain pakko.
Fiilistelyä sosiaalisen median välityksellä.
Timo Vuorensola Q & A.

Iron Skyn ohella päivän muuksi saldoksi jäi osa Fanfestin avajaisista sekä Salattujen Elämien maailman ihmetteleminen Pihlajakadun Parhaat-luennon myötä. Astelimme saliin puoliksi läpällä, mutta luento olikin vallan mainio ja viihdyttävä! Vaikka en Salkkareita ole enää vuosiin seurannut, niin hyvin sitä jostain mystisestä syystä oli perillä vaikka kuinka monesta juonikuviosta ja uudemmasta hahmosta. Sen jälkeen taisimmekin suht piakkoin valua kohti Juhlasalia ja odottelemaan Iron Sky Director's Cut-elokuvanäytöksen alkua. Jouduin kuitenkin ennen salin pimenemistä sniikkailemaan itseni ulos lähtiessäni Miinaa vastaan, joka pienen epäonnen myötä saapui pääkallopaikalle vasta iltapäivällä. Siinä sitten heitimme kamoja 6. kerroksen Green Roomiin ja jossain vaiheessa liityimme Joonaksen seuraan tuijottelemaan niitä kuunatsejakin. Hauskaa riitti ja onhan tuo Iron Sky nyt aika helkkarin hieno teos! Leffan jälkeen oli vielä vuorossa ohjaaja Timo Vuorensolan Q & A sekä siirtyminen jatkoille kohti Cafe Mascottia, kunnes lopulta meidän uupunut kolmikkomme suuntasi allekirjoittaneen residenssin suojiin. Viimeisillä energianrippeillä väänsimme Power Pointin kasaan seuraavan päivän luentoa varten ja lueskelin ääneen materiaaliamme, kunnes totesin, että "hyvin tämä menee ilmankin". Ensikertalaisen virhe, osa 2.

Good morning, Hakaniemi!
Herätyskellon soidessa kello 7:15 ei paljoa naurattanut. Olo oli heikko ja väsynyt, mutta siitä huolimatta seuraavat 2 tuntia oli painettava täysillä, jotta sain laitettua ulkonäköni "My day as Dana Scully"-tavoitetta vastaavaksi. Joonas heräili vähän myöhemmin valmistautumaan ja Miinan vielä viimeistellessä "Black Oil Woman"-cossiaan lähdin valumaan Mulderini kanssa edeltä kohti Hakaniemeä kera salkkujen ja kaikenmaailman nyssyköiden. Saimme heti osaksemme huomiota valokuvauspyynnön johdosta ja fiilis alkoi olemaan noususuhdanteessa, vaikka uupunut olinkin. Siinä vaiheessa ei tainnut edes pahemmin jännittää iltapäivällä edessä ollut  WE STILL BELIEVE - 20 vuotta Salaisia Kansioita-ohjelmanumeromme. Kyseistä autuutta ei kestänyt kuitenkaan kuin hetken verran, sillä sisälle päästyämme spottasin pian oheisen kyltin ja paniikki alkoi jälleen hiipimään pinnalle aivojeni syövereistä.

*squeeeee*
Mutta eipä siinä, olihan sitä syytäkin panikoida. Tajusin vihdoin, että "ehkä olisi ollut ihan hyvä idea oikeasti perehtyä siihen materiaalin, mistä muutaman tunnin päästä pitäisi puhua maksavan yleisön edessä". Toisaalta pelkäsin samalla, että mitä jos paikalle ei saavukaan ketään ja joutuisimme puhumaan tyhjille penkeille. Jossain vaiheessa viikonloppua olin ottanut tavoitteekseni sen, että "kunhan hengissä selviän, niin kaikki on hyvin", mutta tuossa vaiheessa senkin toteutuminen tuntui varsin mahdottomalta. Mihin olinkaan itseni onnistunut järjestämään mukaan?

Miina as Black Oil Woman.

Miina as Black Oil Woman ja allekirjoittanut as Dana Scully. © Joonas Koivula

Joonas as Fox Mulder ja allekirjoittanut as Dana Scully. © Miina Tanhukivi

Timo Vuorensolan elämä ja teot- sekä Dubbauksen salat - VHS:ltä valkokankaalle-paneelit.
Hallittua kaaosta ja jännittämistä Green Roomissa.
Paniikkia ja epävarmuutta oli onneksi lieventämässä fakta siitä, että olin aidosti tyytyväinen cosplaymme lopputulokseen. Ihmisten pysäyttäessä minut käytävällä, ottaessaan kuvia ja kehuessaan asuani en aidosti tiennyt, miten päin olisi pitänyt olla: Olin niin otettu. Lisäksi päivään tuli sisältymään paneelit Timo Vuorensolan elämästä sekä dubbauksen saloista (vaikka jälkimmäisestä jäikin näkemättä yli puolet, koska minun ja Miinan oli hipsittävä Green Roomin puolelle käymään läpi viimeisen kerran tulevaa koitostamme). Ennen viikonlopun H-hetkeä kävimme vielä valokuvauttamassa itsemme Anikin valokuvastudiolla ja suoritimme muun Fanfestin työvoiman iloksi äänenavausharjoituksia mahdollisimman lähellä kahvittelutilaa. Olin lähellä pyörtymistä, mutta kellon lähestyessä kolmea pakotin tärisevät jalkani ottamaan suunnaksi kokoustila Rissasen ja yritin parhaani mukaan näyttää itsevarmalta. Luentopaikkamme edustalle päästyämme koin päivän ehkä suurimman yllätyksen: Paikalla oli ihmisiä jonottamassa meidän luennollemme. Jonottamassa. Voisiko olla niin, että näiden kaikkien vuosien jälkeen Salaisten Kansioiden maailma herättää edelleen tunteita katsojissa? Voisiko olla niin, että joitain oikeasti kiinnostaa, mitä meillä on sanottavana? Nyt kun en vain menettäisi tajuntaani.

Edellinen luento loppui varttia ennen meidän showtimea ja ajan kulumisen äkkinäisen nopeutumisen myötä olikin aivan liian nopeasti edessä THE hetki, jota olin odottanut ja kammonnut kesästä lähtien...

Let the presentation begin! © Karoliina Kiviaho
Looking almost like a pro. © Karoliina Kiviaho

Miina vauhdissa! © Karoliina Kiviaho

Miina toivotti yleisön tervetulleeksi kuuntelemaan WE STILL BELIEVE-luentoamme ja pian pääsin minäkin avaamaan suuni itseni esittelyn muodossa. Aluksi ääneni värisi, mutta tajusin hetken kuluttua suureksi ihmetyksekseni, muodostettuani aikani erilaisia lauserakenteita, ettei tämä olekaan niin kamalaa! Yleisö tuntui viihtyvän, itsevarmuuteni oli noususuhdanteessa ja kelasin, että "näinhän tämän piti mennä, tämän hetken takia sain kesällä idean järjestää Fanfestiin luennon". En kuitenkaan vielä tiennyt, että muutaman minuutin kuluttua tekniikka pettäisi, paperit menisivät lopullisesti sekaisin ja olisimme useamman hetken yhtä pihalla kuin lumiukot...

Autuas on se, joka ei tiedä tulevasta mitään. © Karoliina Kiviaho
Epätoivo saapui paikalle. © Karoliina Kiviaho
Paniikkisähläys alkakoon! © Joonas Koivula
Näin jälkiviisaana on hyvä luetella joka ikinen syy-seuraussuhde, joiden takia otteemme luennostamme alkoi keskivaiheen tienoilla hieman lipsumaan. Power Pointistamme oli hävinnyt sivuja jossain vaiheessa matkaa, tulostamani paperipinkka oli aivan väärässä järjestyksessä ja useamman kerran aloin puhumaan jostain aivan muusta, kuin mitä kankaalle oli heijastettuna. Katselin yleisön mietteliäitä ilmeitä ja päättelin paniikkihuuruissani, että peli olisi lopullisesti menetetty. Miksi emme voineet valmistella luentoamme kunnolla? Kaikista ongelmistamme huolimatta onnistuimme kuitenkin tuottamaan jatkuvasti puhetta, oli sen sisältö sitten järkevää tai ei, mistä olen varsin ylpeä: Juttua riitti jopa niin paljon, että ohjelmamme venyi yliajalle (pahoittelut siitä tosin Fanfestin tyypeille sekä kuuntelijoillemme, ketkä joutuivat kiiruhtamaan päättäjäisseremoniaan). Olimme myös äärimmäisen onnekkaita siinä mielessä, että yleisömme oli todella aktiivinen ja saimme aikaiseksi aitoa vuorovaikutusta, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys suomalaisten yleensä varsin ujossa tapahtumakäyttäytymisessä. Toisen puoliskon heikompien hetkien oheen mahtui siis onnistumisiakin, joiden ansiosta vältimme ihan totaalisen katastrofin. Läheltä kuitenkin liipattiin ja siksi ehkä tunsinkin oloni niin nöyräksi, kun puolentoistatunnin jälkeen kokoustila täyttyi aplodeista ja pari ihmistä tuli meitä ihan kasvotustenkin kiittämään. Me olimme tehneet sen.

Voittajafiilis! © Karoliina Kiviaho

Post-con depression. Samassa tilanteessa siis ollaan näin muutaman päivän jälkeen Fanfestista, kuin mitä olin sinä eräänä heinäkuisena päivänä kauan, kauan sitten, jolloin sain idean, jolla tulisi olemaan varsin kauaskantoiset vaikutukset. Viimeiset vuorokaudet ovat sisältäneet paljon kauniita fiiliksiä onnistumisen hetkien johdosta, mutta myös ihan puhdasta häpeää niistä ei-niin-hyvin-onnistuneista sellaisista. En kuitenkaan koe, että tämä epävarmuus olisi tässä tapauksessa huono juttu: Se on synnyttänyt yllättäen vastareaktion nimeltään kunnianhimo. Tämän reaktion avulla tiedän, että seuraavalla kerralla, kun päädyn vastaavaan tilanteeseen, tulen olemaan niin paljon parempi, valmistautuneempi, taitavampi ja itsevarmempi. Näiden tavoitteiden toteutumista on myös edistänyt se fakta, että salista taisi kaikesta estradilla tapahtuneesta sähellyksestä huolimatta löytyä ihmisiä, jotka aidosti nauttivat luennostamme. Minun on oikeasti vaikeaa löytää sanoja kuvaamaan sitä, miltä kommenttienne lukeminen on tuntunut, mutta ehkä parhaiten tuntemuksiani kuvaa se, että olen niiden ansiosta vieräyttänyt useammankin onnen kyyneleen. Kiitos siitä teille kaikille. Kiitos myös Karoliinalle ja Vilmalle, jotka tsemppasivat meitä eturivistä käsin. Kiitos yleensäkin koko yleisölle siitä, että olitte saapuneet niin runsaslukuisesti paikalle ja että elitte mukanamme koko esityksen ajan. Kiitos Fanfestille upean tapahtuman järjestämisestä ja siitä, että sain mahdollisuuden olla mukana luomassa sitä. Kaikista suurimmat kiitokset annan kuitenkin Joonakselle ja Miinalle, jotka jakoivat tämän huiman matkan kanssani.

Operation Fanfest 2013:
Case closed...

... for now.

- Riikka K.

p.s. Fanfestin myötä sain idean herätellä henkiin Suomen Salaiset Kansiot-skeneä eli kaikki sarjan ystäviksi tunnustautuvat ovat tervetulleita liittymään tänne!

22. syyskuuta 2013

Minä rakastan ikuisesti

Täällä taas! Eli kyllä, melkein puolen vuoden tauon jälkeen päätin jälleen istahtaa koneen eteen, avata Bloggerin ja alkaa naputtelemaan kirjaimia tyhjään tekstikenttään. Kaikenlaista on tapahtunut, varsin mahtaviakin juttuja, mutta tämä blogimerkintä tulee keskittymään viimeisimpään kulttuuritapahtumaani. Viime perjantaina suomalainen laulaja/näyttelijä Vuokko Hovatta järjesti ennakkokuuntelun 27.9 julkaistavasta Minä rakastan ikuisesti-levystä Ravintola Maxinessa ja päädyinpä minäkin sitten paikalle Joonaksen kanssa tsekkailemaan meininkejä. Ilta oli todella onnistunut ja Vuokon uudet kappaleet iskivät kovalla volyymilla ainakin minun tajuntaani! Tässä teille kuvamateriaalia keikalta sekä Joonaksen tekemä videoblogi, jossa on musiikkimaistiaisten ohella mukana myös itse illan tähden haastattelu:






Settilista:
Haitula
Yhdet hautajaiset
Lepää rauhassa talvi
Mäntypuussa
Meihin meistä
Minä rakastan ikuisesti sinua
Kielletyt värit
Nimesi viisi kirjainta
Ateena
Hiljaa laulaen













15. helmikuuta 2013

Musikaaliaarteita Arenassa

Tuossa parisen päivää sitten sähköpostiini ilmaantui yllättäen kutsu katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Arenan Aarteet-musikaalikonserttia. Olin jo ennättänyt ostaa lipun ensiviikolle, mutta tietenkin sitä enemmän kuin mielellään lähtee kuuntelemaan kauniita sävelmiä useammankin kerran, joten tartuin innoissani tarjoukseen! Päiväksi valikoitui ystävänpäivä, seurakseni nappasin parhaan kaverini ja pian viiletimmekin Arena-näyttämölle kuohuviinilasillisten myötä odottavaisin mielin. Varsin upea ilta siitä kehkeytyikin!

Tuukka Leppänen // Arenan Aarteet (Helsingin Kaupunginteatteri) © Mirka Kleemola / Jani Forsberg / Imagenary Oy
Arenan Aarteet
Musikaalikonsertti

Ohjaus: Kari Rentola
Lavastus ja valosuunnittelu: Antti Rehtijärvi
Äänisuunnittelu: Sakari Kiiski
Maskit ja kampaukset: Veera Putkonen
Näyttämömestari / valomies: Valtteri Mastola
Äänimies: Eero Niemi
Pukija: Elina Reiman

Orkesteri
Kapellimestari, piano: Lasse Hirvi
Rummut: Tommi Rautiainen
Basso: Jari Heino
Kitara: Jari "Heinä" Nieminen / Juha Lanu

Lavalla 14.02.2013:
Pertti Koivula, Sara Welling, Antti Timonen, Sanna Majuri, Mikko Vihma, Raili Raitala, Marika Westerling ja Tuukka Leppänen

Raili Raitala // Arenan Aarteet (Helsingin Kaupunginteatteri) © Mirka Kleemola / Jani Forsberg / Imagenary Oy
Arenan Aarteet-musikaalikonsertti koostuu siis nimensäkin perusteella suurimmalta osin Helsingin Kaupunginteatterin menneiden musikaalien lauluista, mutta mukaan mahtuu myös muita kappaleita, jotka esiintyjät ovat itse valinneet repertuaariinsa. Kyseinen kombinaatio toimi oikein hyvin ja vaikka illan pääpaino pysyttelikin joka tapauksessa musikaalien puolella, niin oli silti virkistävää kuulla esim. Sara Wellingin ihastuttava tulkinta Emma Salokoski Ensemblen "Veden Alla"-kappaleesta. Kaikki lavalla nähdyt taiteilijat osasivat hommansa ensiluokkaisesti ja paikoin suorastaan mykistyin porukan presenssistä sekä lahjakkuudesta. Mieleeni jäivät erityisesti Sanna Majurin kaunis "Kuiskaus" (Spring Awakening), Antti Timosen ja Marika Westerlingin riemastuttava "The Song That Goes Like This" (Spamalot) sekä Tuukka Leppäsen energinen "Eloon Jäin" (Next to Normal), mutta ehdottomaksi suosikikseni nousi kuitenkin Raili Raitalan "Painovoimaa Murtamaan" (Wicked). En ollut kyseistä kappaletta kuullut esitettävän suomeksi sitten Wickedin viimeisen näytöksen toukokuussa 2011, joten hymylläni ei ollut rajaa, kun alkumelodiat kajahtivat ilmoille ja kuuntelin Railin täydellisyyttä hipovaa laulamista. Teit ainakin yhden fanitytön erittäin onnelliseksi, joten kiitos siitä! Ihastuin myös kovasti Antti Rehtijärven valosuunnitteluun, joka oli mukava yhdistelmä teatteria ja konserttia, ja joka johdatteli katsojan hienovaraisesti mukaan esitettyjen kappaleiden maailmoihin.

Antti Timonen ja Marika Westerling // Arenan Aarteet (Helsingin Kaupunginteatteri) © Mirka Kleemola / Jani Forsberg / Imagenary Oy


Puolisentoista tunnin jälkeen astelin hyvillä mielin ulos Arena-näyttämöltä ja kiitin onneani siitä, että pääsen näkemään esityksen vielä ainakin kerran. Arenan Aarteet-musikaalikonsertti toimii oivana piristeenä kaamoksen aiheuttamien oireiden hoitoon sekä ennaltaehkäisyyn ja kenties pian huomaatkin hyräileväsi tuttuja sävelmiä menneisyydestä Hakaniemen illassa. Toivon todella, että Helsingin Kaupunginteatteri järjestäisi jatkossakin tämäntyyppisiä tapahtumia, sillä vaikka ihmiset yleensä tuppaavat unohtamaan näkemänsä musikaaliproduktiot ennemmin tai myöhemmin, niin löytyy kuitenkin myös meitä, jotka vielä vuosienkin jälkeen muistelevat niitä mitä suurimmalla rakkaudella ja mitä olen näiden ihmisten kommentteja lukenut, niin olette show'llanne onnistuneet tuomaan näitä kyseisiä muistoja jälleen käsinkosketeltavaksi. Kiitos ja kumarrus siis koko tekijäporukalle sekä teatterille, pian taas tulen kuuntelemaan, kun murratte painovoiman!

Arenan Aarteet (Helsingin Kaupunginteatteri) © Mirka Kleemola / Jani Forsberg / Imagenary Oy

27. tammikuuta 2013

Myrskystä uuteen päivään

Päätin vihdoin ja viimein hieman repäistä laajentamalla teatterispektriäni astetta käsitteellisempään suuntaan. Esitykseksi valikoitui Liisa Mustosen Helvetin Perhe ja valintani olikin vallan mainio, sillä poistuin salista Hakaniemen yöhön tyytyväisenä ja pohdinkin, että mitä sitä seuraavaksi voisi mennä katsomaan. Tajusin kuitenkin samalla, että juuri äsken kokemani oli jotain sellaista, mistä en ole aikaisemmin kirjoittanut blogiini ja siten olin hieman epävarma, että osaanko minä edes arvostella Helvetin Perheen järkevällä ja sujuvalla otteella. Aion nyt kuitenkin yrittää, sillä esitys pyörii useammankin päivän jälkeen edelleen mielessäni ja viime öinä on tuntunut, kuin olisin itsekin uneksinut läpi menneisyyden epäkohtiani ja jonkinasteisia traumojanikin. Jotain merkityksellistä siis taisi tapahtua KokoTeatterin näyttämösalin pimeydessä...

Helvetin Perhe

Käsikirjoitus ja ohjaus: Liisa Mustonen
Valosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Esitysajot: Mikko Orpana
Lavastus: Tiiti Hynninen ja Liisa Mustonen
Tuottaja: Jonna Hurskainen
Tuotantoassistentti: Aino-Marja Miettinen

Osissa:

Kerttu: Elina Hietala
Eero: Tommi Eronen
Harri: Teijo Eloranta
Paula: Tarja Heinula

---

Helvetin Perhe on kertomus kahden sisaruksen Kertun (Elina Hietala) ja Eeron (Tommi Eronen) sekä heidän puolisoidensa Harrin (Teijo Eloranta) ja Paulan (Tarja Heinula) mökkireissusta, joka pitkittyy vuosisadan myrskyn riehuessa ulkona. Epäfunktionaalisesti toimiva ryhmä on alkumetreistä lähtien kiinni toistensa kurkuissa ja vahvoja tunteita lentelee suuntaan jos toiseen sellaisella voimakkuudella, että hyvä kun seinät edes pysyvät pystyssä. Viha ja turhautuminen tuodaan siis näkyville sellaisena, kuin mitä se päämme sisällä on ilman normaalia itsehillinnän aiheuttamaa laantumista. Minä koin esityksen nimenomaan ennen kaikkea tuntemuksien kautta ja keskityin aika lailla sen valo- ja äänimaailmasta nauttimiseen. Paljon informaatiota oli piilotettuna tekstiin ja luulen, että kaiken ymmärtämiseen vaadittaisiin uusintakatselmus tai ehkä kenties astetta suurempi ymmärrys nykyteatteria kohtaan. Nautin kuitenkin kaikesta, vaikka sitten vasta-alkajan näkökulmasta.

Paula (Tarja Heinula), Eero (Tommi Eronen), Kerttu (Elina Hietala) ja Harri (Teijo Eloranta) // Helvetin Perhe (KokoTeatteri)

Helvetin Perheen näyttelijänelikon läsnäolo tuntui iholla teatterisalin jokaisessa nurkassa (myös välillä kirjaimellisesti vesipisaroiden kautta) ja olin aidosti hämmästynyt heidän työskentelynsä intensiivisyyden tasosta. Ehdotonta suosikkia en osaa sanoa, mutta toisaalta taas ryhmä oli hitsautunut niin hyvin yhteen, että yhden osasen puuttuminen olisi heti näkynyt. Kaikki tukivat toisiaan, vaikka kohtauksessa olisikin ollut menossa tulehtuneen parisuhdedraaman esilletuonti. Hahmona kuitenkin pystyin aika lailla samaistumaan Tommi Erosen esittämään Eeroon, jonka leikkimielisyys sekä ehkä hieman naiivitkin haaveet kirjailijan urasta olivat ristitulessa todellisuuden vaatimuksien kanssa. Sisälläni asuva kapinallinen heräsikin henkiin, kun taiteen säännöt rinnastettiin natsismiin määrittelemällä juurikin näitä "oikeita" periaatteita suuren johtajan elkein. Mehän itse olemme luoneet kulttuurimme ja sen teoriapohjan, ei mikään korkeampi voima, joten miksei niitä voisi luoda uudelleen?

Kuten jo aiemmin mainitsin, koin Helvetin Perheen ennen kaikkea visuaalis-äänellisenä matkana ja tajusinkin illan aikana, kuinka loppupeleissä yksinkertaisetkin efektit voivat synnyttää niin paljon erilaisia tuntemuksia. Kuinka pimeys yhdistettynä taustanauhaan tai näyttelijän ääneen tuudittaa sinut takaisin kaiken alkuun. Miten strobovalojen myrsky lietsoo sinua lähtemään matkalle kohti tuntematonta. Kuinka päällekkäisestä puheesta syntyy massaa ja jopa tietynlaista musiikkiakin. Miten kuiskaavat totuudet kipeistäkin aiheista nousevat pintaan, alastomina, mikrofonin avustuksella. Suuren suuri kiitos siis valosuunnittelija Tiiti Hynniselle ja äänisuunnittelija Tuomas Fräntille - työnne kosketti minua! Pidin myös kovasti esitystilasta, joka koostui kahden vastakkain sijoitetun katsomon välissä menneestä rampista sekä "perinteisestä" lavasta. Tapahtumat tapahtuivat lähellä ja oli myös mielenkiintoista seurata kanssakatsojieni reaktioita, mitä harvemmin pystyy tekemään niin, että oikeasti näkee toisen kasvonilmeet. Koskettaako jokin asia toista samalla tavalla kuin minua vai aiheuttaako se epäluulon häivähdyksen silmissä?

Kerttu (Elina Hietala) // Helvetin Perhe (KokoTeatteri) © Jukka Mykkänen
Päätin kokeilla jotain hieman epätavallista Helvetin Perheen suhteen ja tein muistiinpanoja jo näytöksen aikana, kun yleensä tuon esitysten synnyttämiä ajatuksia julki vasta arvosteluja kirjoittaessani. Nyt, kun katson muistikirjaani, niin tajuan, etten ole käyttänyt oikeastaan mitään ylös merkitsemistäni asioista tätä blogimerkintää muotoillessani. Ne tuntuvat jollain oudolla tavalla turhilta, vanhentuneilta, kuin ne kuuluisivat jo kauas menneisyyteen. Niin kai siinä vain käy, että kokemus teatterista syvenee ajan myötä, huomaamattakin, ja käsittelet näkemääsi uusista näkökulmista. Kyseisestä oivalluksesta tunnun löytävän myös Helvetin Perheen jujun. Kaikki alkaa myrskystä, joka pakottaa sinut käymään läpi kaiken, oman sisäisen helvettisi, ja juuri kun luulet, ettet tule oppimaan tästäkään mitään etkä tule ikimaailmassa löytämään avainta sielusi vankilaan, niin huomaatkin, että alitajuntasi on syöttänyt kaiken aikaa vihjeitä pelastuksesta ja antanut sinulle mahdollisuuden analysoida persoonaasi täysin uudenlaisella tavalla. Lopussa sinua odottaa lohduttava syleily ja leikki, joka synnyttää uuden päivän - kenties aurinkoisemman sellaisen.