8. helmikuuta 2012

On onni tässä nyt.

Eilen tuli nähtyä Helsingin Kaupunginteatterin Lainahöyhenissä-musikaali kolmannen kerran. En uudenvuodenaaton seikkailustani Hullujen Häkissä blogissani kuin ohimennen maininnut, joten ehkä nyt sitten voisin pitkästä aikaa tätäkin produktiota hehkuttaa - vielä, kun siihen on mahdollisuus.

Tämän blogimerkinnän kirjoitushetkellä on siis käynnissä Lainahöyhenien viimeinen esitysviikko, ja koska sydämestäni löytyy sen verran paljon rakkautta tätä kyseistä musikaalia kohtaan, niin olin enemmän kuin onnellinen saatuani mahdollisuuden nähdä sen vielä kerran ennen produktion päättymistä. Alkuperäinen seuralaiseni Joonas tuli kipeäksi viime hetkillä, joten parin tunnin varoitusajalla nappasin sitten Karoliina-siskoni reissuun mukaan. Teatteriperinteitämme kunnioittaen olimme Arena-näyttämöllä perillä tuntia ennen showtimea, joten lipputiskivisiitin jälkeen päätimme juhlistaa iltaa hakemalla kaupasta parit Starbucksin jääkahvit. No, eipä siihen tietenkään mennyt kuin kymmenisen minuuttia, joten aikaa oli edelleen runsain mitoin tapettavana, mutta onneksemme kello tuntui tikittävän eteenpäin nopeampaa tahtia kuin yleensä, joten ei mennyt kauaakaan, kun jo istahdimmekin paikoillemme kolmanteen riviin ja esitys pääsi alkamaan.

Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo
Olin siis nähnyt Lainahöyhenissä viimeksi reilu kuukausi sitten, jolloin Zazana/ Albinina nähtiin Sami Hokkanen. Todella loistavasti veti hänkin, mutta kyllä sitä tällä kertaa taas tajusi, kuinka upean roolisuorituksen Santeri Kinnunen tekeekään! Oikeastaan oli todella hyvä, että näin Kinnusen esiintyvän sekä ensi-illassa että viimeisellä esitysviikolla, sillä eron kyllä huomasi, kuten myös ihan produktionkin kokonaiskuvan kannalta. Sekä Santerin että muun näyttelijäkaartin lavalla oleminen oli rentoa ja kevyttä, mutta silti itsevarmaa ja vahvaa, vaikka ehkä pientä alkujäykkyyttä tällä kertaa aiheutti hieman hitaasti lämmennyt yleisö (lue: meno oli ensimmäisen näytöksen aikana katsomossa todella laimeaa verrattuna edellisiin kertoihini, mutta onneksi ihmiset sitten skarppasivat toisen näytöksen aikana). Kinnusen ja Koivulan välinen henkilökemia oli huipussaan, ja en voinut kuin hymyillä seuratessani kaksikon luontevaakin luontevampaa kanssakäymistä pitkin iltaa.

Zaza/ Albin (Santeri Kinnunen) / Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo
Saimme myös kokea pientä jännitystä tänä esityskertana. Nimittäin juuri ennen Zazan "Mascara" (A Little More Mascara)-laulua lavalle pelmahti mies mustissa ja totesi, että tässä olisi nyt pieniä teknisiä ongelmia ja että show jatkuisi hetken kuluttua. Eipä siinä mitään, Kinnunen heitti pientä läppää ennen katoamistaan takahuoneeseen ja yleisökin otti infon vastaan oikein hyvin. Onneksi odottelu kesti vain parisen minuuttia, kun mustiin pukeutunut mies jo palasikin ilmoittamaan ongelman olevan korjattu ja pyysi hymyillen meitä yrittämään unohtamaan hänen ikinä olleen paikalla. Aplodien arvoinen episodi ja sainpahan taas uuden lisäyksen "mitä kaikkea teatterissa voikaan tapahtua"-listaani.

Zaza/ Albin (Santeri Kinnunen) ja Eduard Dindon (Eero Saarinen) / Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo
Loppukumarrusten jälkeen kehossani vallitsi ihanan utuinen, mutta silti hieman tyhjä olo. Se oli nyt siinä minun osaltani, vaikka lauantaihin asti olisikin mahdollisuus vielä kerran kokea Lainahöyhenien säihkyvän lumovoiman. Ehkä se on kuitenkin parempi näin, sillä nämä kaikki kolme käyntikertaani Hullujen Häkissä ovat olleet jokainen niin erilaisia, että voin hyvillä mielin sanoa kokeneeni tämän produktion henkilökohtaisesti juuri niin täydellisenä kuin mitä se on mahdollista. Ikävä kuitenkin jää, se on pakko sanoa, ja tulen taatusti vielä vuosienkin jälkeen muistelemaan Helsingin Kaupunginteatterin Lainahöyheniä mitä suurimmalla lämmöllä.

Georges (Pertti Koivula) ja Zaza/ Albin (Santeri Kinnunen) / Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo
Miksi sitten olen tykästynyt niin kovin juuri tähän musikaaliin? Syynä on se ihana fiilis, joka on jäänyt kuplimaan päähäni jokaisen esityksen jälkeen. Vaikka Lainahöyheniä voisi kuvailla glitterillä kuorrutetuksi viihteeksi, niin sillä on kuitenkin myös ihan mielettömän kokoinen sydän, joka on jaksanut koskettaa ainakin allekirjoittanutta kerta toisensa jälkeen. Show'n perimmäinen sanoma on äärimmäisen ajankohtainen näinä kuohuvina aikoina, jolloin vähemmistöjen sorto tuntuu vain kasvavan, vaikka voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, että syrjiminen on vain ja ainoastaan äärimmäistä pelkuruuden sekä epävarmuuden osoittamista. Georgesin ja Albinin rakkaustarina näyttää mitä hienoimmalla tavalla, että ns. erilaisuuden takaa löytyy aivan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat elämältään juuri niitä asioita, kuin suurin osa meistä kaikista. Ennen kaikkea onnen, juuri tässä ja nyt.

2 kommenttia:

  1. Oon aivan mielettömän kateellinen sulle, että oot nähny tän! Oisin niiiin halunnut nähdä tän itsekin.

    VastaaPoista
  2. Seuraava tietämäni Lainahöyhenissä-produktio menee Tampereen Komediateatterissa ensi kesänä, tosin ei ole sitten hajuakaan, että onko se siellä musikaalin muodossa vaiko pelkkänä näyteltynä versiona :)

    Linkki: http://www.komediateatteri.fi/index.php/component/content/article/31

    VastaaPoista