8. helmikuuta 2012

On onni tässä nyt.

Eilen tuli nähtyä Helsingin Kaupunginteatterin Lainahöyhenissä-musikaali kolmannen kerran. En uudenvuodenaaton seikkailustani Hullujen Häkissä blogissani kuin ohimennen maininnut, joten ehkä nyt sitten voisin pitkästä aikaa tätäkin produktiota hehkuttaa - vielä, kun siihen on mahdollisuus.

Tämän blogimerkinnän kirjoitushetkellä on siis käynnissä Lainahöyhenien viimeinen esitysviikko, ja koska sydämestäni löytyy sen verran paljon rakkautta tätä kyseistä musikaalia kohtaan, niin olin enemmän kuin onnellinen saatuani mahdollisuuden nähdä sen vielä kerran ennen produktion päättymistä. Alkuperäinen seuralaiseni Joonas tuli kipeäksi viime hetkillä, joten parin tunnin varoitusajalla nappasin sitten Karoliina-siskoni reissuun mukaan. Teatteriperinteitämme kunnioittaen olimme Arena-näyttämöllä perillä tuntia ennen showtimea, joten lipputiskivisiitin jälkeen päätimme juhlistaa iltaa hakemalla kaupasta parit Starbucksin jääkahvit. No, eipä siihen tietenkään mennyt kuin kymmenisen minuuttia, joten aikaa oli edelleen runsain mitoin tapettavana, mutta onneksemme kello tuntui tikittävän eteenpäin nopeampaa tahtia kuin yleensä, joten ei mennyt kauaakaan, kun jo istahdimmekin paikoillemme kolmanteen riviin ja esitys pääsi alkamaan.

Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo
Olin siis nähnyt Lainahöyhenissä viimeksi reilu kuukausi sitten, jolloin Zazana/ Albinina nähtiin Sami Hokkanen. Todella loistavasti veti hänkin, mutta kyllä sitä tällä kertaa taas tajusi, kuinka upean roolisuorituksen Santeri Kinnunen tekeekään! Oikeastaan oli todella hyvä, että näin Kinnusen esiintyvän sekä ensi-illassa että viimeisellä esitysviikolla, sillä eron kyllä huomasi, kuten myös ihan produktionkin kokonaiskuvan kannalta. Sekä Santerin että muun näyttelijäkaartin lavalla oleminen oli rentoa ja kevyttä, mutta silti itsevarmaa ja vahvaa, vaikka ehkä pientä alkujäykkyyttä tällä kertaa aiheutti hieman hitaasti lämmennyt yleisö (lue: meno oli ensimmäisen näytöksen aikana katsomossa todella laimeaa verrattuna edellisiin kertoihini, mutta onneksi ihmiset sitten skarppasivat toisen näytöksen aikana). Kinnusen ja Koivulan välinen henkilökemia oli huipussaan, ja en voinut kuin hymyillä seuratessani kaksikon luontevaakin luontevampaa kanssakäymistä pitkin iltaa.

Zaza/ Albin (Santeri Kinnunen) / Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo
Saimme myös kokea pientä jännitystä tänä esityskertana. Nimittäin juuri ennen Zazan "Mascara" (A Little More Mascara)-laulua lavalle pelmahti mies mustissa ja totesi, että tässä olisi nyt pieniä teknisiä ongelmia ja että show jatkuisi hetken kuluttua. Eipä siinä mitään, Kinnunen heitti pientä läppää ennen katoamistaan takahuoneeseen ja yleisökin otti infon vastaan oikein hyvin. Onneksi odottelu kesti vain parisen minuuttia, kun mustiin pukeutunut mies jo palasikin ilmoittamaan ongelman olevan korjattu ja pyysi hymyillen meitä yrittämään unohtamaan hänen ikinä olleen paikalla. Aplodien arvoinen episodi ja sainpahan taas uuden lisäyksen "mitä kaikkea teatterissa voikaan tapahtua"-listaani.

Zaza/ Albin (Santeri Kinnunen) ja Eduard Dindon (Eero Saarinen) / Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo
Loppukumarrusten jälkeen kehossani vallitsi ihanan utuinen, mutta silti hieman tyhjä olo. Se oli nyt siinä minun osaltani, vaikka lauantaihin asti olisikin mahdollisuus vielä kerran kokea Lainahöyhenien säihkyvän lumovoiman. Ehkä se on kuitenkin parempi näin, sillä nämä kaikki kolme käyntikertaani Hullujen Häkissä ovat olleet jokainen niin erilaisia, että voin hyvillä mielin sanoa kokeneeni tämän produktion henkilökohtaisesti juuri niin täydellisenä kuin mitä se on mahdollista. Ikävä kuitenkin jää, se on pakko sanoa, ja tulen taatusti vielä vuosienkin jälkeen muistelemaan Helsingin Kaupunginteatterin Lainahöyheniä mitä suurimmalla lämmöllä.

Georges (Pertti Koivula) ja Zaza/ Albin (Santeri Kinnunen) / Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo
Miksi sitten olen tykästynyt niin kovin juuri tähän musikaaliin? Syynä on se ihana fiilis, joka on jäänyt kuplimaan päähäni jokaisen esityksen jälkeen. Vaikka Lainahöyheniä voisi kuvailla glitterillä kuorrutetuksi viihteeksi, niin sillä on kuitenkin myös ihan mielettömän kokoinen sydän, joka on jaksanut koskettaa ainakin allekirjoittanutta kerta toisensa jälkeen. Show'n perimmäinen sanoma on äärimmäisen ajankohtainen näinä kuohuvina aikoina, jolloin vähemmistöjen sorto tuntuu vain kasvavan, vaikka voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, että syrjiminen on vain ja ainoastaan äärimmäistä pelkuruuden sekä epävarmuuden osoittamista. Georgesin ja Albinin rakkaustarina näyttää mitä hienoimmalla tavalla, että ns. erilaisuuden takaa löytyy aivan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat elämältään juuri niitä asioita, kuin suurin osa meistä kaikista. Ennen kaikkea onnen, juuri tässä ja nyt.

2. helmikuuta 2012

Tänään voisimme istua pihalla ja kuunnella musiikkia kuin kesällä.

Tuossa vähän päälle viikko sitten korviini kantautui outoja uutisia. Eräs bändi, jonka nimestä löytyvät kirjaimet U ja B, tekisi comebackin suomalaisten musiikkitähtien järjestämässä "Kokoaan Suurempi Suomi 2012"-konsertissa, jolla tuettaisiin Pekka Haaviston vaalikampanjaa. Kun huhu varmistui, niin ei tainnut mennä kuin päivä, kun lipunmyynti kyseiseen tapahtumaan alkoi. Ja kävi sitten näin:

Veti kyllä aika sanattomaksi, kun pitelin kädessäni juuri tulostamaani paperinpalaa. Hokasin, kuinka helkutin hyvä tuuri mulla oli käynyt, sillä päädyin nettiin vasta about tunnin jälkeen lipunmyynnin alkamisesta (varauskiintiöhän täyttyi parissa tunnissa). Tyydyin ihan suosiolla halvimpaan piippuhyllypaikkaan, mutta kyllä sanoisin, että 10 euroa oli siitäkin todella, todella vähän. Koska Ultra Bra
 
Maanantai-ilta koitti pian ja otin suunnakseni Helsingin Jäähallin. Saavuin paikalle kuuden jälkeen ja yllätyin populan määrästä ulko-ovien edessä. Jonottaminen sisälle sujui ruuhkasta huolimatta oikein hyvässä hengessä ja ihmisistä oikein pystyi aistimaan äärimmäisen innostuneisuuden. Haaviston ja Ultra Bran yhdistelmä oli selkeästi tehnyt tehtävänsä, ja spottailinkin jatkuvasti sekä UB-paitoja että Pekka-pinssejä. Itsellenikin sellaisia monesti illan aikana haikailin.

Sisälle päästyäni pakenin aulan ihmistungosta yläkertaan ja etsin samalla paikkani katsomosta. Olin nopeasti perillä, vaikka se vaatikin  pientä korkeanpaikankammon uhmausta suorastaan helvetin jyrkkien portaiden muodossa,  mutta harmikseni tajusin, että juuri niillä kohdin kaiuttimet blokkasivat lavan etuosan kokonaan. Katselin haikaillen vieressäni ollutta tyhjää katsomoa ja parin jaloittelureissun jälkeen uskaltauduin siirtämään tavarani paremmille apajille, tosin ensin seurattuani tovin muiden kanssaeläjien sinne hivuttautumista. Ehdin illan aikana vaihtaa paikkaa pariinkin otteeseen, kunnes lopulta tyydyin valtaamaan kokonaisen rivin itselleni ja toteamaan tyytyväisenä, että "no NYT näen lavan kokonaan". Täysin sivusuunnasta, mutta silti kokonaan.

Ennen Ultra Bran paluukeikkaa saimme kuulla varsinaisen laulukavalkadin Suomen eturivin artistien esittämänä. Pitää kyllä sanoa, etten nyt niin kovin paljoa siihen pystynyt keskittymään, sillä takaraivossani jyskytti taukoamatta ajatus siitä, että "ihan kohta pääsen kokemaan jotain vieläkin upeampaa". Nautin kuitenkin olostani ja oli oikein mukavaa pystyä käyttämään vessaoljenkortta vapaasti, kun se ei yleensä keikkareissuillani ole mahdollista hyvien paikkojen menettämisen pelossa.

"Lämmittelyshow'n" loppupuolella, viimeiseksi jätetyn yhteisveisun aikana, lavalle saapui konsertin itseoikeutettu isäntä eli sellainen hieno mies kuin Pekka Haavisto, seuranaan toinen puoliskonsa Antonio Flores. On se muuten aika upean kuuloista, kun täpötäysi Jäähalli räjähtää sellaisiin suosionosoituksiin, että voisi kuvitella olevan jonkin elämää suuremman bändin keikalla. Pekka piti hienon puheen, joka kovasti herkisti meikäläistä ja sai minut varmistumaan entisestään siitä, mikäli se edes on mahdollista, että voisin olla oikeasti ylpeä suomalainen, jos tämä mies valittaisiin presidentin pallille. Miesvaljakon poistuttua lavalta alkoi puolisen tuntia kestänyt roudaustauko ja jonka loputtua yleisö pääsisi osaksi suomalaisen musiikin historiaa...

Jännitys oli koko illan aikana kohonnut kohoamistaan ja kun tuli se hetki, jolloin juontajat lausuivat tämän maagisen U- ja B-alkuisten sanojen yhdistelmän, niin energiavyöry oli jotain sellaista, mitä harvoin pääsee kokemaan. Bändin jäsenet kävelivät lavalle rennon oloisina, kuin yli 10 vuoden keikka-taukoa ei olisi ollutkaan, yleisön samalla mylviessä ja odottaessa, mitä tulevan piti... Ja olihan tätä kannattanut odotellakin!

Settilista:

1. Heikko Valo
2. Savanni Nukahtaa
3. Haikara
4. Ilmiöitä
5. Musta, Niljaisten Lehtien Kaupunki
6. Pärnu
7. Tyttöjen Välisestä Ystävyydestä
8. Hei Kuule Suomi
9. Älä Soita Tänne Enää Koskaan
10. Lähetystyö
11. Vesireittejä

12. Hauki (1. encore)
13. Sinä Lähdit Pois (1. encore)
14. Minä Suojelen Sinua Kaikelta (1. encore)

15. Kahdeksanvuotiaana (2. encore)




Tähän väliin on varmaan pakko tehdä pienimuotoinen tunnustus. Olen siis toki Ultra Bran olemassaolon tiedostanut ihan pikkutytöstä lähtien (uskaltaisin väittää, että Suomessa on sula mahdottomuus välttyä "Sinä Lähdit Pois"-viisulta), mutta varsinaisesta kuuntelusta en kuitenkaan voisi puhua ennen kevättä 2011. Mutta onko sillä nyt loppupeleissä niin paljon väliä, kuinka kauan on jotain bändiä fanittanut - ihan yhtä paljon Ultra Brata arvostan, kuin sitä pidempään kuunnelleetkin. Anyway, huonona puolena on kuitenkin se, etten ole samalla tavalla vielä kerennyt perehtymään ihan jokaikiseen kappaleeseen, joten hetkittäin sai aina miettiä, että "mikäs kipale se tämä nyt olikaan". Myös pieniä morkkishetkiä ilmaantui, kun mietin niitä kaikkia ihmisiä, joille Ultra Bra on ollut todella tärkeä osa elämää ja jotka eivät saaneet edes kunnon mahdollisuutta päästä paluukonserttiin. No, kai se vain niin on, etteivät nallekarkit mene aina tasan ja yritinkin parhaani mukaan heittää nämä ikävemmät fiilikset sivuun ja nauttia keikasta ulkopuolelle jääneidenkin puolesta. Onneksi siinä onnistuin.

Vaihdetaas tekstin henki takaisin positiivisempaan suuntaan eli itse Ultra Brahan. Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun kyseisen bändin näin ja ei voi muuta sanoa kuin että VAU. Olisi voinut luulla, että biisit tulivat nauhalta, sillä niin puhtaita sulosäveliä lavalta kantautui. Luin keikan jälkitunnelmissa erään arvostelun, jossa kirjoittaja totesi, ettei Ultra Bra ole koskaan kuulostanut näin hyvältä livenä ja kyllähän siihen, kokemuksen puutteesta huolimatta, pystyn täysin yhtymään. Ei tämä ollut pelkästään mitään nostalgiavyöryä, vaan hallin täytti edelleen freessiltä ja ihanan erilaiselta kuulostavat soundit sekä lyriikat, jotka ovat ihan yhtä ajankohtaisia kuin silloin joskus ammoisinakin vuosina.

Minulle hienoimmat hetket olivat ehdottomasti "Tyttöjen Välisestä Ystävyydestä", "Älä Soita Tänne Enää Koskaan", "Vesireittejä" (aiheutti varsin itkuisan reaktion), "Hauki" sekä "Minä Suojelen Sinua Kaikelta". Jep, nämähän ovat näitä Ultra Bran suurimpia hittejä, mutta niistä on nyt vain muodostunut samalla omia henkilökohtaisia lemppareitanikin. Osassa oli toki pientä nostalgiavivahdettakin havaittavissa (kuten jo aiemmin mainitsin, Ultra Bralta ei ainakaan minun ikäpolveni ole voinut välttyä), mutta onhan ne nyt samalla ihan helkutin hienoja kappaleitakin! Paria biisiä jäin setistä kaipaamaan, mutta ehkä tällä hittikimaralla pärjäilen kuitenkin ihan kepeästi tarvittaessa vaikka seuraavatkin kymmenen vuotta.

Ultra Bran paluukeikkaa hehkutettiin juuri niin paljon, kuin mitä se ansaitsikin. Ennakoitu puolen tunnin soittoaika ylittyi kepeästi, 15 kappaleen setti täytti täysipitkän keikan mittapuun, tunnelma paikan päällä oli sanoinkuvaamaton ja illan päätteeksi jokaikinen vastaantullut ihminen hymyili kuin Naantalin aurinko. Voiko sitä edes enempää pyytää? "Kokoaan Suurempi Suomi 2012" oli viikossa organisoiduksi tapahtumaksi suorastaan äärimmäisen onnistunut ja poistuinkin Helsingin yöhön enemmän kuin tyytyväisenä. Sitä vain kelaili, että ehkä tällä maalla onkin sitä kuuluisaa toivoa tulevaisuuden tuulia ajatellen. Vaikka Haavistoa ei vielä tällä kertaa presidentiksi valittaisikaan, niin pitäisin sitäkin jo suurena saavutuksena, että näin pitkälle ollaan kuitenkin päästy. Ja tämähän on vasta alkua.

Ensi sunnuntaina, kun liput nousevat 
Suomessa vaalipäivän merkiksi, 
toivon, että ne liput nousevat 
tasa-arvoisemman Suomen puolesta. 
Sellaisen Suomen puolesta, jossa kaikilla 
on tasavertaiset mahdollisuudet.