28. tammikuuta 2012

Lift me up and take me high and make me everlasting.

Tammikuu 2012 on ollut kulttuurimenojen suhteen kovin kuivaa aikaa minulle, joten teki enemmän kuin hyvää lähteä ulos tuulettumaan ja kuuntelemaan mieluista musiikkia. Olin jo viime vuoden puolella ostanut lipun ruotsalaisen Amaranthe-yhtyeen Helsingin keikalle ja odotinkin iltaa mielenkiinnolla. Näin kyseisen kokoonpanon viimeksi vuonna 2010, jolloin he lämmittelivät Kamelottia Tampereen Pakkahuoneella, mutta kesti vielä yhden vuoden ja debyyttilevyn verran, että aloin diggailemaan tästä melodisen death metalin ja power metalin yhdistelmästä. Vaikka moni ei sitä välttämättä uskoisikaan, niin voisin sanoa olevani jo varsin pitkän linjan fani raskaamman musiikin suhteen ja nappikuulokkeistani raikaakin usein tuplabasareiden sävyttämiä viisuja. Minulle on siis oikeasti terapeuttista lähteä hevikeikalle, fiilistellä meininkiä, heiluttaa nyrkkiä ilmassa ja moshata kuin viimeistä päivää. Pistää adrenaliinit kivasti liikkeelle.

Perjantai 27. päivä koitti vihdoin ja viimein, ja olin innoissani. Koko alkuviikon kestänyt flunssa tosin painoi edelleen hieman päälle, mutta päätin lopulta antaa sen olla häiritsemättä - on sitä ennenkin lähdetty baanalle ties missä kuumehorkissa. Sain parin tunnin varoitusajalla suostuteltua Joonaksen seuralaisekseni ja suuntasimme keikkapaikkana toimineeseen DOM Helsinkiin puoli kymmenen aikoihin. Ihmisiä oli jo alkanut pikkuhiljaa pakkautumaan klubille, vaikka showtimeen oli vielä parisen tuntia. Korkkasimme oluet ja siirryimme lavan lähettyville jutustelemaan tuttujen ihmisten kanssa. Koska luppoaikaa oli tosissaan vielä runsaasti, niin baaritiski kävi ehkä vähän turhankin tutuksi ja meiningit olivatkin jo pian niin sanotusti korkealla.

En ollut ennen käynyt DOMissa, tosin kerran Dante's Highlightissa, joka toimi samoissa tiloissa ennen nykyistä omistajaa. Paikkana DOM on varsin toimiva, mukavan tilava ja näyttäväkin, mutta valitettavana miinuksena on äänentoisto, joka ei ainakaan omalla käyntikerrallani ollut ollenkaan kohdillaan. Joko musiikkia toistettiin liian hiljaa tai sitten suorastaan korviasärkevän kovaa. Salaa olin myös ehtinyt toivoa, että hintataso olisi edes hieman alhaisempi, kuin mainstream-klubeilla, mutta niin kai se vain on, että sellainen on nykypäivänä varsin harvinaista herkkua Helsingin keskustassa.

No niin, palataanpas takaisin illan pääpointtiin eli Amaranthen keikkaan. Bändi kiipesi lavalle klo. 23.30 ja oli kyllä todella positiivista huomata, kuinka täynnä paikka olikaan. Olin sijoittautunut lavan sivustalle ja näkyvyys oli oikein mainio, mutta noteerasin pian varsin ikävän ongelman: En kuullut laulajien ääniä ollenkaan. Joonas, joka oli seisonut hieman keskemmällä, pyrähti pian luokseni ja valitti samaisesta ongelmasta. Niinpä tapahtui jotain ennenkuulumatonta oman keikkakäyttäytymiseni suhteen: Hylkäsin lavan läheisyyden ja lähdin etsimään uutta paikkaa kauempaa yleisöstä. 

No, ajatus oli ihan hyvä, sillä taaempana kuulin kuin kuulinkin Elizen, Jaken ja Andyn äänet, mutta samalla eteeni tuli seuraava ongelma: Eihän täältä näe mitään. No, sain sitten idean siirtyä yläkerran parvelle, koska siellä näytti olevan vielä tilaa. Carslbergistä sumeat silmäni olivat kuitenkin valehdelleet, sillä siellä ei todellakaan ollut enää jäljellä sellaisia paikkoja, joista olisi nähnyt edes vilausta bändistä. Eipä siinä mitään, kun nyt kerran siellä oltiin, niin päätettiin tilata baaritiskiltä samalla lisää juotavaa ennen siirtymistä takaisin alakertaan. Ikuisuudelta tuntuneen odottamisen jälkeen kiiruhdimme portaat alas ja päädyimme tönöttämään miksauspöydän viereen, joka päätti puskea tietoisuuteemme vielä yhden ongelman: Keikan miksaus kusi ja pahasti. Sellaista diskanttimössöä, ettei mitään rajaa! Koska en kuitenkaan voinut asialle mitään, niin päätin antaa sen painua mahdollisimman syvälle mieleni syövereihin ja keskittyä loppukeikasta nauttimiseen, sillä olin jo ehtinyt missata useamman biisin allekirjoittaneen ja Joonaksen kansanvaelluksen takia.

Kaikesta huolimatta Amaranthe veti kyllä hyvin ja yleisökin tuntui diggailevan meininkiä oikein kovalla kädellä. Keikka kesti arvioni mukaan vajaan tunnin, mikä on tietenkin aika vähän, mutta selittyy sillä, että yhtye on kerennyt julkaisemaan vasta yhden albumin. Settilistaan mahtui siis koko Amaranthe-nimeä kantava levy sekä toinen sen bonusbiiseistäkin. Itselleni mieleen jäivät erityisesti rock-balladi Amaranthine, sykettä tehokkaasti nostattanut Call Out My Name, oma suosikkini Rain sekä illan päättänyt Hunger. Vielä, kun olisi miksaus ja äänenvoimakkuudet saatu säädettyä kohdilleen, niin voisin puhua jopa todella mainiosta keikasta.

Amaranthen poistuttua takatiloihin fiilistelimme vielä hetken lavan edustalla, jonka jälkeen siirryimme jo autitoituneeseen yläkertaan ja valtasimme ison sohvaryhmän kokonaan itsellemme. Valitettavasti steve tuli hetken kuluttua keskeyttämään privaattibileemme parven sulkeutuessa, joten palasimme takaisin alakertaan. Spottasimme kuitenkin pian tutun näköisiä heppuja merchandise-standin luota ja siihen sitten tömähdimmekin höpisemään mukavia. Hieno ilta oli jälleen takana ja seuraavaa Amaranthen keikkaa odotellessa! Kiitoksia myös Joonakselle seurasta sekä julisteen ja settilistan diilaamisesta minulle!



Ja näissä meiningeissä on hyvä päättää tämä merkintä.


3. tammikuuta 2012

How do you measure a year in the life? pt. 2


No niin, tässä on toinen ja samalla viimeinen osa sarjastamme "Vuosi 2011 tiivistettynä allekirjoittaneen näkövinkkelistä". Täältä muuten löytyy ensimmäinen osa, jonka avulla varmistatte kärryillä pysymisen. Ja tajusin muuten juuri, kuinka paljon pienempään muottiin onnistuin tämän loppuvuoden tiivistämään. Tai ehkä se vain johtuu siitä, että olen väsännyt tätä koko yön, kello on jo kuusi aamulla ja olo on kaiken lisäksi lievästi ilmaistuna flunssainen. Anyway, here we go...

Kesäkuu 2011

Kesäkuu sisälsi paljon matkailua niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Reissasin Heinolaan katsomaan upeaa Ranskalainen Pyjama-farssia, risteilin Tukholmaan, tein kulttuurivisiitin Akaalle sekä nautin kesäisestä terassi-illasta kera rentouttavan jazz-henkisen musiikin. Kesä ei olisi voinut saada parempaa starttia, sen sanon! Tajusin myös, että autolla ajeleminen hyvässä seurassa on ehkä parasta ikinä. Tai ainakin silloin, kun on Helmin kyydissä.

Heinäkuu 2011

En tiedä, onko kesäni ollut koskaan niin tapahtumarikas, kuin mitä se vuonna 2011 oli! Heinäkuussa marssin ihanien ihmisten kanssa tasavertaisten ihmisarvojen puolesta, hyvästelin minulle rakkaan elokuvasarjan, vietin kauniin kesäpäivän muffinien seurassa sekä päädyin vielä kahdesti roadtripille Heinolaan. Odotin myös innolla seuraavan kuun alkua ja paluuta Ozin ihmeelliseen maailmaan. Edes hetkeksi.

Elokuu 2011

Kesäni kruunasi Wicked-kesämiitti, jonne saapui faneja ympäri Suomea. Luvassa oli Wicked in 15 minutes-esitys, jälleennäkemisiä, naurua, halikasoja ja rakkautta. Elokuussa tuli lisäksi matkustettua jälleen Tukholmaan, juteltua syntyjä syviä tuntemattomaksi jääneiden miesten kanssa, katseltua auringonnousua laivan tupakkahuoneessa sekä käytyä muutaman kuukauden tauon jälkeen Kaupunginteatterillakin. Olo oli hieman outo, mutta kulissikierros herätti silti kauniita muistoja keväästä ja täydellisistä hetkistä.

Syyskuu 2011

Jos luulin, että kaikki kiva olisi loppunut viimeistään kesän jälkeen, niin en olisi voinut olla enempää väärässä! Syyskuuta värittivät ensi-ilta teatterissa, tanssiminen Finlandia-talon lavalla keskiaikaisen musiikin tahdissa, tapaaminen yhden kaikkien aikojen hienoimman lauluntekijän kanssa sekä lopullinen ihastuminen erääseen keväällä näkemääni musikaaliin. Lisäksi löysin elämääni uuden rakkaudenkohteen.

Lokakuu 2011

Lokakuu oli ehdottomasti syksyni rauhallisin kuukausi. Tulihan sitä toki fanitettua RENTtiä, vuosia täytettyä, nähtyä Yökyöpelit, osallistuttua bittiviidakon kautta Kai Altairin konserttiin, koettua Valokarnevaalit sekä tajuttua, kuinka upea Oopperan kummitus onkaan (kuten myös moni muukin asia). Päätin myös alkaa kirjaamaan ylös, kuinka paljon musikaalimuistoja sitä onkaan hyllyyni tähän mennessä kertynyt.

Marraskuu 2011

Marraskuu oli täynnä mitä oudoimpia sattumia. Mukavia sellaisia siis. Sekaan mahtuivat Striking 12, kabareehenkistä musikaalifiilistelyä 6Packin kera, Kahden Maailman ensi-ilta, Tulikansan tulitaiteilua sekä perehtymistä Juicen tuotantoon. Lisäksi mieleeni syöpyivät kuvat kutsuvieraan roolissa leikkimisestä useampaan otteeseen, shamppanjan nauttimisesta yhdellä lempiteatterini lavoista sekä varsin mielenkiintoisista taiteilijajatkoista Helsingin yössä. Viimeisenä päivänä ilmestyi lempibändini uusi levy, joka siivittikin matkaani mitä kauneimmalla tavalla kohti vuoden loppua.

Joulukuu 2011

Vuoden 2011 viimeinen kuukausi oli mittapuullani juuri sopivan kiireinen. Joulukuun mieleenpainuvimmat hetket tarjosivat Saaran joulukonsertti, Next to Normalin viimeinen näytös, Kahden Maailman uudelleen näkeminen, Marian tapaaminen pitkästä aikaa sekä uudenvuodenaaton juhlistaminen Lainahöyhenien parissa. Vuosi oli kasassa ja minä miljoona kertaa onnellisempi kuin 12 kuukautta aiemmin.

----------------------------------------------

Nyt tosissaan, kun tuli selattua kalenteria sekä blogimerkintöjä läpi vähän tarkemmin kuin yleensä, niin pitää kyllä sanoa, että olipahan aivan käsittämätön vuosi! Mitäpä siihen enää lisäämään. Sanon siis "au revoir 2011" ja astun ajassa eteenpäin. 

Taianomaista vuotta 2012 kaikille!

2. tammikuuta 2012

How do you measure a year in the life? pt. 1


No niin, kuten jo aiemmin lupailin, niin tänä tukkoisena ja tuiskuisena maanantaina aion vihdoin ja viimein aloittaa vastauksen väsäämisen otsikkoni kysymykseen. Tässä siis ensimmäinen osa sarjastamme "Vuosi 2011 tiivistettynä allekirjoittaneen näkövinkkelistä":

Tammikuu 2011

Ei sitä vielä silloin tajunnut, että tammikuun ensimmäisinä päivinä alkanut toinen toistaan uskomattomampien sattumien sarja tulisi määrittämään koko loppuvuottani ja -elämääni niinkin valtavasti. Pistin kaiken liikenevän energian enemmän tai vähemmän hetken mielijohteesta perustamani Wicked Fanclub Suomi-sivun pyörittämiseen ja perusasioiden opetteluun sekä ihmettelin suu ammollaan fanityttöilyni tuottamia tuloksia. Olin melkeinpä ylpeä itsestäni. Tuli myös stressattua aika urakalla, siinä kun olen niin kovin lahjakas, mutta onneksi sain aina tarvittaessa apua homman paremmin handlaavilta henkilöiltä. Muita muistoja ei tammikuusta juurikaan ole jäänyt. Paitsi, että Helsingin talviöissä tuntui välillä olevan tiettyä taikaa. Ja että pääni onnistui kehittämään toisenkin mahdottomalta tuntuneen idean, jonka en ikinä uskonut toteutuvan. No, toisin kävi.

Helmikuu 2011



Helmikuuni oli varsinainen Wicked-kuukausi. Kävin katsomassa kyseisen musikaalin kolmesti, varovainen ideani Wicked-fanitapaamisesta otti roimasti tuulta alleen, tapasin ensimmäistä kertaa erään ihanan vaalean noidan, organisoin itseni melkein hengiltä ja loppujen lopuksi totesin sen kannattaneen...

Kuukauteni päättyi nimittäin upeaakin upeammalla lauantai-illalla, jonka aikana tutustuin moniin nykyisistä kavereistani, pääsin ensimmäistä kertaa näkemään pilkahduksen teatterin kulissien takaisesta maailmasta, maistelin vihreitä drinkkejä, olin osa (siihen mennessä) parasta Wicked-yleisöä ikinä, tajusin tehneeni itseni ohella läjän muitakin ihmisiä onnellisiksi ja vielä kaiken lisäksi päivä päättyi kenties elämäni mieleenpainuvimpaan keskusteluun läheisessä Toveri-ravintolassa, joka tulisi tulevaisuudessakin toimimaan monien hienojen hetkien näyttämönä. Vaikka kaiken tämän fanihuuman ohella helmikuu sisälsikin elämäni tähän mennessä ikävimmät hetket, niin en silti vaihtaisi mitään pois. There's always darkest before the dawn. Uskoin jälleen unelmiini.

Maaliskuu 2011

Maaliskuu jaoittui kahteen osa-alueeseen: Ozissa matkailuun sekä kuvien ihanan keijukaisen musiikista nauttimiseen. Wickedin näin siis kahdesti ja Saaraan konserteissa kävin saman verran. Lisäksi juhlin syntymäpäiviä, tapasin ohimennen ihmisiä Broadwaylta ja nautin kasvavasta valomäärästä. Pitkä talvi olisi jo pian takanapäin ja tunsin uusien tuulten puhaltavan ympärilläni. Pikkuhiljaa piti alkaa myös suunnittelemaan toukokuun puoleenväliin ajoittunutta yhden aikakauden loppua. En myöskään vielä siinä vaiheessa tiennyt, että seuraavassa kuussa päättäisimme pienellä Wicked-porukalla toteuttaa ehkä absurdeimman idean ikinä ja että siitä kirjoittamastani tekstistä tulisi blogini toiseksi klikatuin merkintä.

Huhtikuu 2011

Huhtikuussa tuli hengattua Kaupunginteatterilla neljänä iltana: Nautin kahdesti Wickedistä sekä yhdet annokset Next to Normalia ja Parhaat Palat II-teatterikimaraa. Tuli myös syötyä suklaamunia eräässä pukuhuoneessa, käytyä yksillä uupuneiden noitien kanssa ja.... niin tosiaan, maalattua Joonas vihreäksi, heitettyä herran niskaan vanha goottimekko sekä päähän suippopäinen hattu, napattua Chisteryn vauvaversio mukaan, aiheutetettua suurta hämminkiä Helsingin Kaupungin Liikenteen matkustajille, kuten myös teatterin väelle, mutta loppujen lopuksi tämä kaikki vaiva palkittiin naurulla ja leveääkin leveämmillä hymyillä. Tajuntaani alkoi iskemään myös totuus siitä, että asia, jonka ansiosta elämäni oli muuttunut niin paljon kauniimmaksi ja antanut voimia uskomaan parempaan huomiseen, tulisi pian tiensä päähän.

Toukokuu 2011

Toukokuu alkoi kahdella peräkkäisellä Wicked-illalla, joiden myötä meikäläisen suruprosessi pääsi vihdoin käyntiin - seuraavalla viikolla kun olisi viimeisen esityksen aika. Kaikesta huolimatta odotin kyseistä päivää innolla, sillä silloin pääsisin myös näkemään pitkästä aikaa aivan mahtavia ihmisiä järjestämäni toisen fanitapaamisen merkeissä. Ennen sitä ehdin kuitenkin vielä käydä katsomassa mahtavaa improvisaatiota sekä nautiskella sulosävelistä Saaran levynjulkaisukonsertissa. Muistelin myös mennyttä kevättä rakkaiden Wicked-hörhöjeni kanssa, vuodatin kyyneleitä, halasin toista tiukasti ja olin ihan onnellinen.

I do believe I have been changed for the better. Viimeinen päivä Helsingin Kaupunginteatterin Wickedin parissa koitti eräänä pilvisenä lauantaina. Hengasin ihanien faniklubilaisten kanssa teatterin viereisessä puistossa väsäten kiitoslakanaa työryhmälle, juoksin sadetta pakoon lipunmyyntitiskin eteen, tärisin kuin haavanlehti jännityksen takia ja lopulta, päästyäni istumaan tutumpaakin tutummalle penkille keskelle eturiviä, kaikki pelkoni hävisivät kuin salamaniskusta. "There's only now, there's only this", ajattelin, ja hymy nousi kasvoilleni.

Illan esitys ylitti kaikki odotukseni ja en ole ikinä kokenut sellaista tunteiden vuoristorataa, kuin mitä silloin sain kokea. Kaikki nähtiin liikuttavasta Gelphie-suudelmasta aivan järjettömän hauskoihin improvisaatioihin, joita bongailin kuin lapsi karkkikaupassa vielä 16 Wicked-illan jälkeenkin, sekä rock-konsertin volyymia vastanneisiin aplodimyrskyihin, joita kukaan paikan päällä ollut ei taatusti tule koskaan unohtamaan. Esiripun sulkeutuessa ja kumarruskierrosten alkaessa olin yhtä itkun ja ilon sekamelskaa, kuten myös niin moni muukin sekä yleisössä että lavalla, ja sama meno jatkui jälkeenpäin halimisen sekä molemminpuolisten kiitosten merkeissä. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun katsoin fanilaumaa Marian ja Anna-Maijan ympärillä. Tajusin, että minulla oli osa tässä kaikessa, joka alkoi sattumien sarjasta ja jolla oli loppupeleissä tarkoituskin. Mennyt kevät ja tulevat päivät tulisivat aina kulminoitumaan juuri siihen hetkeen. Yksi aikakausi päättyi, mutta uusi odottaisi jo kulman takana ja saisin kohdata sen ympärilläni seisovien ihmisten kanssa. Simply, I couldn't be happier.

Vaikka tulevaisuus olikin toivoa täynnä, niin kyllähän siinä niin kävi, että viimeisen Wicked-näytöksen jälkeiset päivät menivät aikamoisessa sumussa. En olisi ikinä uskonut päätyväni sellaiseen tilanteeseen silloin, kun syksyllä ensimmäisen kerran kuulin tulevan lempimusikaalini ensisäkeet. Onneksi pahimpaan ikävään auttoivat Hämärän Lapsi-konsertti sekä Stadin Suvivirsi-tapahtuma, joissa pääsin leikkimään valokuvaajaa, vaihtamaan kuulumisia Wicked-perheen kanssa, nolaamaan itseni yhteislaulun merkeissä sekä nauramaan sydämeni kyllyydestä. Elämä jatkuu, totesin, ja aloinkin odottamaan innolla kesää ja sen tarjoamia seikkailuja.