12. syyskuuta 2011

Happy is what happens when your dreams come true.


My blog is 1 year old today!

My 1st blog banner on September 12th, 2010.
I guess I could do a recap about everything I have experienced during the year but I know that the entry would end up being waaaaaay too long, and well, that specific period of time changed me so ridiculously much that I just can't put it into words. Despite the fact that the year contained the worst days of my life, it still was the best one I've ever had. That's all. So, if you wish to know more about my sometimes more and sometimes less interesting days, you're more than welcome to read through my older blog entries, hehe. I also decided to change my layout back to one of the old ones because autumn, my favourite season, is here and I guess my eyes want to celebrate it by yearning to see some warmer and darker shades of colors once again.

Our balcony at night.
Anyway, before the previous realization I was indeed going to write a blog entry and I'm going to finish it now:

I was sleepless last night and my mind was wandering like crazy. I just sat in front of my laptop and went through my Facebook-photos. It felt like one part of my brains was recalling the past, the other part was dreaming about the future and then my soul was stuck somewhere in between them. At one point, don't remember when, two questions popped into my mind:

What has been the happiest moment of my life so far?
Will that memory be my guide for the future?

I knew the answers right away but I started to wonder the reasons behind my choice. Was it just the obvious one or is there something more in it? However, this was the first thing I thought so I'm going to stick with it. Here we go then...

Meet & greet, May 14th, 2011.
My choice for the happiest moment of my life so far is the meet & greet that happened after the last show of the Finnish production of Wicked on May 14th, 2011. It was like the final chapter of the story that started last year, on September 20th, and I call it "Obsessed - The Life and Times of the Wicked Fangirl" (yes, that's how original I am, haha). In a way, I see it also as a prequel for some new fairytales because in that moment all of the doors to the future were wide open. I didn't know what was going to happen next but I knew that if I would cherish that memory in my heart from that day on, I would never get lost. 

I guess all of us have had, or will have, that moment when you've accomplished something so meaningful to you that it makes you feel humble and even a little bit suspicious.

Did I really do that? How is that even possible?
Do I deserve to be this proud of myself?

All of those questions were circling in my head as I was watching the huge group of Wicked-fans around Maria (Elphaba) and Anna-Maija (Glinda), all smiling, laughing and just being happy. Most of the time I stayed a little bit in the back because I had already met the girls several times before so I had plenty of time thinking about Wicked and the 4,5 months I had spend running the fanclub. It was a mixture of choices, opportunities, advices, hard work and having faith in myself that had led me to this very moment. I knew though that I never could have accomplished any of it without the people that were standing around me. I had shared my dream with them and I was relieved that it had turned out to be a good idea: I had brought even a little bit more happiness and joy to this world.

Just before the end of the meet & greet I decided to take a photo with Anna-Maija and Maria. I was blushing so badly when the girls were congratulating and thanking me for everything that I had done for making this musical even more a special and unique experience for both the crew and the fans. I didn't know what to answer so I just laughed while we took the picture. After that all I could say was 'thank you'. I would have wanted to say so much more, sentences filled with beautiful words, but my mind was totally blank. Luckily, I had already explained them how much Wicked means to me in forms of letters and I could see in their eyes and smiles that they knew what I was going through, and I felt a silent understanding between us.

Soon it was time to leave the auditorium that I had got to know so well during the 16 evenings I had spend there escaping the reality into the magical land of Oz. The hall was dark and empty, and the only sound was our steps echoing on the walls. It felt like even the theatre was saying a farewell to one of its most beloved productions. The few of us fans that were still left greeted the lobby workers and stepped outside from the glass doors. The air was chilly around us as we were hugging each other and making promises of seeing again someday. I realised that even though the musical itself was over, the people were still right there, sharing the same dream with me.

It wasn't the end. It was the beginning.

Wicked would live in us forever
and I could not have been happier.

p.s. The screenshots are from this video.

10. syyskuuta 2011

La Cage aux Folles

Viime torstaina koitti kauan odottamani hetki eli pääsin näkemään Lainahöyhenissä-musikaalin ja vielä oikein ensi-illassa. Olin edellisenä päivänä huomannut, että enskariin oli vapautunut lippuja ja hetken mielijohteesta sitten päädyin ostamaan yhden. Olin aivan onnesta soikeana enkä uskonut tuuriani, vaikka esityspäivänä tuli kyllä huomattua, että pitihän moisesta pientä karmaakin maksaa takaisin... 

Flunssa. Aivan karmea tappoflunssa. Kellon liikkuessa kohti iltaa tuli kyllä mietittyä useampaan otteeseen, että uskallanko oikeasti astua ulos ovesta hallelujaa huutavan kurkkuni sekä tukkoisen nenäni kanssa. Päädyin kuitenkin uhmaamaan pöpöjä ja raahasin itseni bussiin särkylääkkeiden, nenäsuihkeiden, kurkkupastillien ja nessujen avustuksella. Matka teatterille oli siinä heikotuksen määrässä varsin karmea, mutta sain kun sainkin tsempattua jalkoihini sen verran voimaa, että löysin lopulta itseni seisomasta Arena-näyttämön edestä. Ja sitten tapahtui ihme - oloni parani! Tietenkin edelleen niiskutin ja kurkku oli kuin hiekkapaperia, mutta pahin heikotus oli kadonnut savuna ilmaan. Olisiko ollut kenties jännitystä pelissä aiemmin, en sitten tiedä... No, perillä kuitenkin olin ja jäin ulkopuolelle hetkeksi fiilistelemään meininkejä. Tuli myös napattua kuva oheisesta julisteesta, joka on vain niin mahtava, ja myönnän, että myös lievää hilpeyttä herättävä tuttujen kasvojen takia.

Sisälle astuttuani huomasin ilokseni, että aula oli sisustettu musikaalin teemaa mukaillen. Käytäviä oltiin verhoiltu glitterillä ja erilaisilla punaisen sävyillä, opastekyltit olivat ranskaksi ja spottasinpa myös ainakin yhden varsin fallosmaisen taideteoksen. I totally approve! Olin saapunut paikalle perinteitäni kunnioittaen aivan liian aikaisin, joten sain siinä sitten tappaa aikaa oikein olan takaa. Katselin aulan ihmisvirtaa, tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi suomalaisen teatterin suurien nimien keskellä ja pakenin muutaman kerran tungoksesta ulos "raittiiseen" ilmaan.

Ylenmääräisessä ulkoilussa oli se hyvä puoli, että tuli siinä samalla spotattua kaksi minulle erittäin rakasta neitosta Wickedin ihmeellisestä maailmasta. Vaalealla osapuolella oli sen verran kiire, ettei ennen esitystä keretty kuin nopeasti moikkaamaan, mutta tummemman osapuolen kanssa tuli sitten höpistyä enemmänkin. Kovin oli ihanaa törmätä Mariaan pitkästä aikaa ja eiköhän me tulla näkemään syksyn aikana uudestaankin. Pian oli kuitenkin aika suunnata saliin ja lähdinkin sinne siinä vaiheessa, kun toimittaja kaappasi juttukaverini haastatteluun. Paikkani oli parven ensimmäisellä rivillä, melko keskellä, ja näkyvyys oli suorastaan loistava! Ei tarvinnut kauaa odotella, kun musiikki alkoi soimaan ja valot pimenivät. It was showtime at La Cage aux Folles...

Lyhyesti kerrottuna kysehän on pariskunnasta, josta Georges omistaa yökerhon St. Tropez’ssa, ja Albin esiintyy kerhon suurimpana kabareetähtenä. Kaikki on hyvin, kunnes Georgesin poika tulee ja ilmoittaa menevänsä naimisiin rakastamansa tytön kanssa. Siihen isällä ja isän puolisolla, taiteellisesti ja naisellisesti herkällä Albinilla ei ole mitään sanomista. Mutka matkaan tulee siitä, että tulevan morsiamen isä on äärikonservatiivinen senaattori, jolle ei voida missään tapauksessa paljastaa pojan vanhempien olevan homomiehiä.  - Liisa Talvitie / Apu

Jo Lainahöyhenien ensihetkistä lähtien suupieleni olivat korvissa siitä kokonaisfiiliksestä, mikä lavalta välittyi. Näyttelijät tekivät loistavaa jälkeä, lavastus ja valaistus loivat juuri oikean tunnelman, rooliasut olivat suorastaan herkullisia, koreografia ihanan erilainen ja musiikki mukaansatempaavaa. Erityismaininnat menevät osaltani Santeri Kinnuselle, joka suorastaan säkenöi Zazana/ Albinina, Markku Haussilalle, jonka rooli Jacob-palvelijana oli riemastuttava sekä ihastuttaville tanssija"leideille", jotka todella näyttivät "how to shake that body". Paria kohtausta lukuunottamatta käsikirjoitus jaksoi kantaa läpi musikaalin ja yleisö palkitsikin sen ruhtinaallisesti useampaan otteeseen. Väliajalla tuli fiilisteltyä Lainahöyhenien lumoa sekä vaihdettua viimeisimmät kuulumiset Anna-Maijan ja myöskin Wickedissä mukana olleen Kirsin kanssa.

Kolmisen tunnin päästä ilta La Cage aux Follesissa oli ohi ja salista poistui varsin hyväntuulista sakkia. Hakaniemen ilta oli pimentynyt ja vielä hetken ulko-ovilla oleiltuani aloitin matkan kohti kotia huomattavasti kevyemmin askelin, kuin ennen astumistani Hullujen Häkin suloiseen eskapismiin. Suosittelen kyseistä kokemusta lämpimästi muillekin.

Me oomme, mitä oomme, 
ja me illuusio oomme!